Koe päivä ei menny ihan suunnitelmien mukaan. Hain leimat, enkä vetäny vakkari kenraalia. En halunnu et käy niinkuin monesti aiemmin on käynyt, et aika loppuu kesken ja sit saa purra hammasta ja olla kiukkuinen itselleen ku on vatuloinu. Jätin keskiviikkona kuntopiirinki väliin, ettei varmaan oo käsissä mitään ekstra tärinää.
Aloitin hitsaamisen, vaikka ei ollu edes kunnollinen jännitysolo tila, silti kun valokaari ensimmäisen kerran sytty, jännitys tuli luokseni. Tuli vapinaa ja tuntu etten yhtään tunne sitä missä puikko liikkuu, olin hyvin epävarma. Kannustin itseäni et onhan monesti käyny niin et on tuntunu siltä et tulee ruma ja on tullutkin ihan keskiverto pätkä. Näin kävi nyttenkin, usean puikon ja hionnan jälkeen juuri tuli valmiiksi. En uskaltanu katsoa sitä kesken kaiken, annoin kuona kerroksen olla paikallaan. Kuona kerros näytti lupaavan paksulta, olisi se ainakin läpi tullut kunnolla. Jos olisin nähnyt hyvän juuren, olis voinu tulla paineta et pilaan homman muilla paloilla.
Välipalko olikin mun kompastus kivi. Lähdin täyttämään 3.2 puikolla, liikutin puikkoa puolelta toiselle, pysähdyin pieneksi sekunniksi laidalle ja vedin nopeasti keskikohdan yli, kunnes puikko hulahti juuresta läpi. Nostin maskin päästä ja vaan tuijotin reikää, ei tuota saisi millään enää paikattua. Ei oo muuten eka kerta kun sattuu jotain erikoista juuri silloin kun on koe päivä ja koe kappale. Menin Merilän luo, kerroin tapahtuneen ja sovittiin että pidän lounas tauon ja yritän uudelleen.
Uudet levyt, uusi yritys. Jännitys oli tässä vaiheessa kuoletettu, oli enää vaan halu onnistua ja saada kappale kuviin. Juuri onnistui hyvin, välipalot tein eri tavalla kuin ennen, vedin kolme nopeaa vetoa, jolla sain hyvän alustan pinta paloille. Ensimmäinen pinta palko meni hyvin ja toinen myös. Aloituksen teko on aina yhtä haastavaa, en koskaan tiedä sata varmaksi millainen aloituksesta tulee. Hyvännäköisiä niistä on tullu noin keskiarviollisesti, mut ei vaan oo samaa varmuutta kuin muilla prosesseilla.
Hakkasin kuonan pois ja harjasin, lähdin viemään kappaleen Merilän tarkasteluun. Siinä kunnon valossa ja varsinkin oman lampun valossa karu totuus näkyi: vajaus pinnassa. Eikä sitä ollut edes molemmilla puolilla, vain toisessa reunassa ja sielläkin vain alussa ja lopussa lyhyet pätkät. Masensi todella paljon. Merilä sanoi että pystyn parempaakin ja olen yhtä mieltä tästä. Avasin kokeen ihan mielenkiinnosta, pari pientä huokosta näin, en kuitenkaan mitään ryppäitä tai isoja pisteitä, ehkä jopa parempi näin, mistä sen tietää vaikka olisi tullut hylky viimeistäään röntgenissä. Pari pientä huokosta saa olla, mutta silti.
Opettaja Jauhiainen vielä jälkeenpäin ihmetteli miksen ollu tehny mitään korjausta siihen ennen viimeistä palkoa, miksen ollu kattonu lampun kanssa. En voi syyttää kuin itseäni, on oltava huolellisempi. On varmaa etten anna tämän toistua. Otan tämän oppimis prosessina ja oli hienoa saada palautetta, että oppimista on tapahtunut jo siinä kun osasin kehua juuri saumaani kun siihen oli aihetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti