Takaisin työelämään

Siitä onkin melkein kaksi vuotta kun olen viimeksi palkallisessa työssä ollut. Lukuunottamatta muutamaa työkomennusta Pohjois-Savoon ja työpätkää joissa olen ollut ruokapalkalla. Ja palkkaahan se on sekin ollut, eivätkä olleet lainkaan huonosti neuvoteltuja sopimuksia.

Hieman olen pelännyt sitä että olisin koulussa mennyt pilalle taukojen pidon suhteen, koulussa kun sai aika vapaasti pitää tauot ja määrittää niiden keston. Sehän oli vain omasta harjoitteluajasta pois.

Uskallan sanoa ääneen, että olen iloinen siitä että jaksoin kestää pientä kenttäkettuilua siitä, et mulla oli kova halu päästä tekemään, enkä malttanut istua ruokalassa tunti tolkulla. Uskon, että se on nyt palkittu, pääsen näyttämään mitä osaan ja kuinka paljon mussa on vielä potenttiaalia.

Ensimmäinen päivä meni pitkälti paikan siivoilussa, työkavereihin ja laitteisiin tutustumiseen. Hieman valmistelin kappaleita seuraavalle päivälle. Sain myös käyttööni uuden hitsauskoneen, pikkusen olin sen kanssa pulassa, kun kukaan ei oikein osannut kertoa miten saan jännitteen näkymään näytölle ja mitä se eräskin numero siinä symboloi. Loppupäivästä välähti ja opin oleellisimmat tiedot koneesta, niillä pärjäisin. Nyttemmin olen saanut koneeseen paperiohjeet, pääsee vielä hifistelemään namiskojen kanssa.

MMM TIG <3

Tätä mulle lisää!

Jo parin viikon jälkeen musta tuntuu jollain hassulla tavalla siltä että oon omieni parissa. Mun ei tartte tuntea oloani ulkopuoliseksi kun lähden tauolta normaaliin aikaan pois. Hallissa ollaan ajoissa ja sieltä lähdetään sovittuun aikaan. Uskon että osa tästä yhteenkuuluvaisuuden tunteesta johtuu mun asutushistoriasta, siitä että oon Kytökylästä lähtöisin enkä mistään Helsingin kupeesta.

Ja oon saanu hyvän vastaanoton. Yksikään työkaveri ei oo antanu mun sukupuolen tai vastavalmistuneisuuden vaikuttaa. Paitsi puolalaisvahvistus hieman tuumi, että mun olis parempi mennä takaisin kouluun ja tulla toimistoon sieltä töihin. Otin sen huumorilla, en lähde muuttamaan suunnitelmia.

Kahden viikon ajalta suurin harmitus on ollut se, että joulupukilta saatu taskulamppu puhallettiin. Oon kyllä sen sorttinen, että liikun paikasta toiseen ja tavarat myös, mutta aina ne löytyvät viimeistään päivän tai parin sisällä. Nyt on mennyt viikko, kaikilta olen kysellyt ja etsinyt kaikkialta, mutten löydä. :( Oon ihan sokea ilman sitä lamppua. Kaikki saumat näyttää ihan samalta ilman sitä!

Tälläisiä on nyt työn alla useampi. Juu muutama nööli on, tulevat lähtemään pois. :)

Ensimmäiset työhitsaukset

Erikseen pitää mainita koeponnistuksen olleen mieleenpainuva seikka. Kilpilahdessa vedettiin paloletkuja putkilinjojen päälle metritolkulla kun vettä tarvittiin ponnistusta varten. Muistan kuinka jännittävää oli odotttaa täyttymistä ja sitten vain ihastella, kun näki että jollakin on ammattitaitoa tehdä jotain vastaavaa. Ja nyt minä pääsin itse sitä kokeilemaan, paljon pienemmässä mittakaavassa ja useampaan kappaleeseen. Harmikseni aika monesti tuli vesi läpi ja samasta paikasta. Ei auttanu muu kuin käydä paikkaamassa. Kaksi piti vettä ilman korjauksia. Ensi kerralla tiedän mitä pitää tehdä paremmin, odotan jo sitä.

Toki on tullu tehtyä ihan aloittelijan kämmejä, silkkaa ajatelemattomuutta ja innokkuutta. Esim. maakaapeli on unohtunu laittaa kiinni, heftannu vaikken ollu hionu maalia pois ja oon ollu laskemassa maskia alas vaikkei se ole ollu päässäkään.




Umpilangalla nämä. Tummemman sauman on tehnyt joku toinen :)

Toisella viikolla olin hieman tuskissani vanhan lankakoneen kanssa. Kahvitauolla eräs tuumaili, että vanhoja patuja pitäisi laittaa pellolle ja ottaa nuoria enempiä ja taisipa olla vielä niin että nuoria naisia. Mielessäni mietin, että annetaan vaan niidenkin pysyä leivän syrjässä, pitäähän jonkun osata käyttää porraskäyttöisiä koneita. Meni pitkään ennen kuin pääsin koneeseen jyvälle. Meni hetkellisesti usko siihen että oon pätevä hitsaaja.

Umpilangalla

Paria päivää myöhemmin pääsin takaisin jaloilleni. Sain tehtäväksi sahata RHS-putkea ja hitsata ne kasaan, PUIKOLLA. Jos mulla olis ollu häntä se olis viuhunu niin paljon. Samana aamuna puin ensimmäistä kertaa eläessäni hitsaajan haalarin päälle. Sain värkätä ihan rauhassa itsekseni, enkä kokenut mitään ongelmaa oikean virran hakemisessa ja hitsaamisessa. Tästä mä olin alkanu unelmoimaan kolmisen vuotta sitten, kun näin vastaavaa Kilpilahdessa. Lakiosuuden raon täyttäminen oli vaikeaa, kaipasin kaukkaria. Kolo oli ahdas!

Ei aina ole niitä ihanteellisia olosuhteita, tuossa köllötin kyljelläni. Kuvassa hitsattavaa kohtaa ei näe. Puikolla nämä.

Kaksi viikkoa on töitä tehty, eikä oo tuntunu hullummalla. Mulla on sellainen olo kuin olisin ollut pidempäänkin töissä. Paljon on tullut tehtyä kaikenlaista mitä koulussa ei ollut tehnyt tai joskus vain kerran kokeillut. Oon oppinu joka päivä ja joka tunti jotakin uutta. Ja tulen oppimaan vielä pitkän aikaa. Haikealta tuntuu jättää kirjoitushommat tältä osin. Se on vaan raaka tosiasia että jonkun loppu on aina uuden alku. Lokin kirjoittaja kiittää ku kuittaa tältä erää. Kaikille oikein hyviä hitsauspäiviä!



Osa Kyrötekniikan työntekijöistä

PS. Jippii, lamppu löytyi toisen työpisteen pöydän alta! En kyllä käsitä miten se sinne oli pyöriny! Pääasia, että löyty, näen jälleen sen ansiosta. Työ on monipuolista, tehtävät ja menetelmät vaihtuvat. Trukilla ajokin on jo ihan mukavaa, vaikka aluksi kammoksuin koko touhua. :) Ja edelleenkin oon ihan innoissani työstä eikä mielipiteet oo muuttunu, entistä enempi kaikki tuntuu vahvemmin oikeammalta. Oon kotiutunu jo. Oon oikealla tiellä. <3


Mielenkiintoinen otos. Puikolla hitsattu. Kiitos Tarmo!



Vipuset valmiina, roiskeet on poistettu ja sinkitty.

The End!

Kaiken maailman kuvatuksia

 

Loviisa 2010. Tuolla kiinnostus kasvoi entisestään, melkein pääsin oppisopimukselle, mutta tuolloin perustutkinto puuttui. YIT:n Jorman ja Maken opissa olin. Enkä tuolloin edes erottanu laikkoja toisistaan, pitkälle on tultu! Kuvassa Jorma.

Pestaa Nuori -tapahtumassa Turun Aikuiskoulutuskeskus. 13.9.2013

 

Kahvittelua, vihdoinkin sain sen viinerin<3 Lokakuun alkupuolella mennään. Töissä on tullut oltua pari päivää.

Sain stipendin SHY;n Turun Senioriklubilta. Jännitti niin pirusti. Kun kuunteli mistä hyvästä stipendin saa, liikuttu kovasti. Meitä haastateltiin vuorollamme, kun mun vuoro tuli, mun oli kieltäydyttävä. Oli pienestä kiinni etten alkanu vollottamaan. Oon kyllä välillä aikamoinen maailman napa, mutta siinä tuli kehua yhdelle pienelle ihmiselle ihan liikaa.



kl.siht. Jouko Rinneranta,  op. Pentti Merilä, klubimestari Olli Rönnemaa, opisk. Reeta Laurila,op. Ari Jauhiainen, hitsauksen pääopettaja Kari Aarrekangas, kouluspääIlikkö Iiro Isaksson.




Lakisauman hitsaamista, hitsaan koetta, enkä häiriintyny kuvaamisesta. Kipinöitä<3

 

"Jauhis, mee metikköön virnuilemasta"



Roiskeet pois. Hups, "tikki" hanskat kädessä :)

  

Tähän loppuun pitää vielä mainita henkilö nimeltä Hannele Larkovuo. Tämän henkilön ansiosta tämä blogi siirtyi ajatuksesta toteutukseen. Suurkiitos kaikesta!

25 vuoden kokemus vrs. vuosi

Nyt on aika kirjoittaa jatko kirjoitukselle hitsauksen salat: "Haluan kertoa tunteistani, haluan kertoa viha-rakkaus suhteestani opettaja Jauhiaiseen. Ensiksi käsitellään viha ja siinä mukana tulevat negatiiviset mielentilat."

En oikein osaa kuvailla mun ja Jauhiaisen opettaja-oppilas suhdetta kuin viha-rakkaus-suhde nimikkeellä. Välillä kun on käpy palanut ihan sata nolla ja välillä tullu näitä kaapeli-tuntemuksia joista kerron. Kuten kerroin hitsaushierarkia tekstissä, ensivaikutelma ei ollu mitä parhain: "Ompa tuossa kamalan ylimielinen ja m*l*kk* opettaja. Ei viittiny edes vastata mitään."

En koskaan olis uskonu, että ensivaikutelma voi pettää niin pahasti. Yleensä jos joku ihminen alussa vaikuttaa tympeältä, kohtelen tätä samoin. Ei kuulu tapoihin alkaa tekemään vaikutusta ihmiseen joka on mulle tyly. Kuitenkin kotona on opetettu hyville tavoille että opettajaa pitää kunnioittaa. Enkä nähny syytä alkaa haastamaan tätä opettajaa. Viikkojen aikana, huomasin, että ei ensivaikutelma pidä paikkaansa. Mielipide alko muuttumaan, tuohan on hyvä tyyppi. Osas ottaa mersu-vinoilut hyvin vastaan eikä ottanu silmätikuksi.

Kesän 2012 olin koneistamossa, enkä ajatellu että saan enää mitään opetusta Jauhiaiselta. Syksyllä levy- ja teräsrakennekurssin aikaan saatiin hitsausopetusta kiuasta varten. Mitä enemmän Jauhiainen on opettanu, sitä enempi oon alkanu kunnioittamaan opettajaa. Kun Nakolinna ehdotti tätä AL ja RST jaksoa, olin tosi iloinen siitä, että saan Jauhiaisen opettajaksi. Päästiin Sirin kanssa siistiin osaan hallia ja ei ollu kova meteli kun paljon hitsattiin tigillä. Itse päätettiin siivous päivistä, aamuisin kun laitettiin radio päälle, pidettiin aamun avaus ja kuunneltiin joku sattuman varainen kappele ihan seisaaltaan. Opettaja Jauhiainen preppas meitä ja opetti kuinka pysty levy hitsataan magilla. Töitä piti tämän kokeen ansiosta tulla, mutta sanotaanko näin, että tuli muuttujia, jotka ei ollu riippuvaisia meistä.
 

Viimeisen alumiinikokeen Jauhiainen halusi valvoa. Kävin ennen koetta vessassa, sillä aikaa Jauhiainen oli sekoittanu koneen kaikki asetukset ja mun piti ne säätää uudestaan ja kertoa miksi näin. Selvitin tämän osion ja hitsaaminen onnistui. Koetta en saanut ekalla läpi, särmä ei ollu sulanu kunnolla. Ei enää ujostuttanu hitsata Jauhiaisen nähden.

Alumiini näytössä Jauhiainen opetti kuinka pöydän välitason nurkan saa hitsattua. Jauhiainen näytti mallia ja kertoi että vaikka näyttää siltä että se palaa puhki ja että reikä ei näytä täyttyvän, luota siihen että se täyttyy. Opettaja seurasi hitsaamistani ja lopussa tuli se vaihe jolloin kaikki näyttää menevän pieleen. Kuulin mielessäni Jauhiaisen sanat, pitää luottaa täyttymiseen, odotin ja odotin, reikä täyttyi ja sauma oli melkein prikulleen sama kuin malli. Näitä kokemuksia mahtuu lukuisia vuoden ajalle, tämä on vain yksi esimerkki.

"Luota siihen, että se tulee täyteen" Kuvassa migillä hitsattu alumiinia.

Opettaja Jauhiainen on kyllä saanu pään välillä ihan hajoamis pisteeseen. Jauhiaisen tapa kertoa jonkun olevan väärin, on niin suora (ainakin mun herkälle luonnolle). Kuitenkin jokaisesta huomautuksesta on ollu hyötyä ja oon kanavoinu ketutuksen haluksi kehittyä paremmaksi. Jokaisesta virheestä oon oppinu.
 

Uskon siihen, että tiettyjen ihmisten välillä voi olla yhteys ja kemioiden yhteensopimista. Tuollaiset yhteys asiat kuulostaa kuitenkin imelältä siispä olen ajatellut että siinä välillä on "kaapeli". Näkymätön tosin.

Kirjoitan vapaa-ajalla muutakin kuin blogia, kirjoitan omaa päiväkirjaa, runoja ja kirjeitä. En läheskään aina osaa ilmaista itseäni puhumalla, mutta kirjoittamalla osaan. Tämä kirjoitus on syntyny kuukausien varrella. Inspiraationa on toiminut opettaja, joka on opettanu mulle valtavan määrän asioita aina kopin siivoamisesta, ruostumattoman teräksen hitsaamisesta siihen, että pitää aina olla oma itsensä.

 

Aja mut nurkkaan,

laita mut puun ja kuoren väliin.

Paina mun selkä seinää vasten,

äläkä anna mulle tilaa mennä.

Hengitä mun niskaan,

katsele mua salaa,

riisu multa turhat luulot.

Vie mut pois mukavuusalueelta,

siellä mä kehityn eniten.

Kaada mun niskaan se kylmä suihku.

Kokeile mua,

kysy ne vaikeat kysymykset,

minä tarvitsen tätä kaikkea.

 



Isona minusta tulee... "mä oon jo iso"

Jokainen meistä on erilainen, ainutlaatuinen yksilö. Kaikille ei sovi kaikki, eikä pidäkkään sopia. Vuosien jälkeen olen huomannut, että oppimistyylin huomioiminen opetuksessa vaikuttaa motivaation jälkeen eniten oppimiseen. Jos mietitään minua oppilaana, olen joskus ollut hyvinkin hankala. Ala ja yläasteella en malttanut olla paikallaan, olla hiljaa. Häiritsin muita ja ennen kaikkea itseäni. Hyvällä menestyksellä kuitenkin selvisin. Amiksena olin maltillisempi, energiaa purettiin mm. puutöissä ja oltiin paljon metsässä. Tuntui näin ollen paljon helpommalta istua ne muutamat tunnit luokassa. AKK:ssa opiskelussa on kuitenkin ollut jotakin poikkeuksellista. Mulla on ollu hyvin korkea motivaatio. Mä oon halunnu ja tahtonu. Ja oon saanu tehdä 90% ajasta.

 

Jossain kohtaa koulua aloin enempi tarkastella opettajia koulussa. Ja jonain päivänä tiedostin asian, että tuollainen minä myös haluan olla. Opettaa toiselle jotakin mitä itse osaa ja nähdä se muutos. Jättää jälkensä. Aikaisemmassa elämässä oon vähissä päässyt tätä kokemaan. Ohjaajana oon siirtäny tietoa ja taitoa eteenpäin. Jousiammunnassa on ollut hienoa nähdä kun pieni tyttö kannattelee jousta ensin huojuen ja kun oon kertonu muutaman korjaavan tekijän, tyttö seisoo ryhdikkäästi ja onnistuu ammunnassa. Syntyy positiivinen kokemus. Pidemmän ajan ohjaamista tein päiväkodissa, avustin tyttöä ja yritin opettaa perusasioita parhaani mukaan. Siinä vaadittiin pitkäjänteisyyttä, ei kaikki opi kerrasta, eikä useastakaan kymmenestä kerrasta. Kuitenkin, aina se palkitsevin kohta on ollut nähdä kehitystä ihmisessä.

Oon huomaamattani oireillu tästä asiasta jo pitkään. Yläasteella opetin ainakin kymmenen tyttöä ajamaan mopolla, eikä yksikään keulinu ja vetäny nurin. Sählyä pelastessa koitin opettaa muille tytöille miten mailaa pidellään ja miten koko sählyä yli päätään pelataan. Oma liikunnan opettajani ei tuolloin kamalasti tästä tykännyt. Ehkä olin toisen tontilla tai ehkä en osannut aina muotoilla asioita kauniilla tavalla.

Mä oon elämäni aikana nähny monenlaisia opettajia. Voin mainita saaristolaivurikurssilta opettaja Matti Eskelisen. Alussa tämä hieman oli hiljainen ja puhui hieman monotonisesti pakolliset alkupuheet, mutta kun päästiin puhumaan merestä, ääni muuttui täysin ja yhtäkkiä koko luokka oli otettu haltuun. Havahduin itsekkin ja kun huomasin innostuksen aiheeseen, sitä oli paljon helpompi kuunnella. Hyvä opettaja on kiinnostunut asiasta jota opettaa.

Koulussa trukkikurssilla harjoiteltiin ajamista ja mulla oli vähän turvaton olo kun justiin oltiin katotttu videoita joissa kaikki paikat sortuu kuskin takia. Ajelin menemään ja pelotti hieman. Siinä kun pyörittelin päätä, huomaan ettei opettaja ole paikalla. Hyvä opettaja on läsnä, henkisesti ja fyysisesti.

Oon ollut onnekas kun sain hitsaajan ammattitutkinnolle hyvät opettajat. Mä en olis läheskään näin pitkällä ilman näitä kahta miestä. Jauhiaisen vinkistä ylipäätään jatkoin, hyvä niin. Talven aikana Jauhiainen siirty enempi muihin työtehtäviin ja jäin enempi Merilän oppitytöksi. Ja kun oon rehellinen, en ensin lämmenny Merilälle. Tuntu et en osaa kommunikoida yhtään. En osannu kuunnella ja varmaankin olin liian malttamaton. Uskon että tunne on ollu molemminpuolinen, olenhan mä aika rasittava kun virtapiikin saan. Jossain kohtaa huomasin, että meillä on murteen lisäksi toinenkin yhteinen tekijä: Oulun Kärpät. Alettiin jääkiekon kautta jutella enemmän ja kun Merilästä tuli virallisesti mun opettaja, puhuttiin hitsaamisestakin. Merilä opetti mulle monet hitsausasennot, oli tekemässä musta putkihitsaajaa. Merilässä kaikista parasta on ollut kannustaminen. Laki koe oli henkisesti tosi raskas, kun musta alkoi tuntumaan etten riitä, en valmistu. Aina Merilä ilmestyi jostain ja hyvinkin pienillä eleillä kannusti jatkamaan.

Kun kävin Haapavedellä edellisen kerran, kävin samalla matkalla kirjoittamassa työsopimuksen. Soittelin tärkeille ihmisille tästä ja en tienny miten päin olla. Työsopimus matkusti etupenkillä koko matkan. Kunnes yhtäkkiä mut valtasi kamala haikeus ja aloin miettimään Merilää. Mulla on ollu erittäin hyvä opettaja, jotkut ihmiset tekevät syvemmän vaikutuksen ja Merilä on sellainen. Ja sitten pääsi itku, onnesta ja surusta. Oon jo sen verran monet koulut käyny, että vaikka kuinka sanottaisiin että nähdään koulun loputtua, se on todellisuudessa hyvin vaikeaa toteuttaa. Tuli suru siitä, että tiesin ettei kovin monesti enää nähdä. Silti olin iloinen siitä, että tälläinen ihminen oli vaikuttanut minuun pysyvästi. Mertsi: sata varmaa on se, että Kärppä peli mennään vielä katsomaan!


Pentti Merilä, minä ja Ari Jauhiainen



Jauhiaisen vielä ollessa enempi halliopettaja sain olla tämän apuna. Muutaman kerran opetin kuinka pienasta tehdään murtokoe, opastin hiomakoneiden käytössä ja levyleikkurilla. Ja nautin siitä suuresti. Jauhiaiselle kaikki edellä mainitut on peruskauraa, mutta mä otin ne vastaan kuin suurenkin vastuun.

 

Nakolinna pyys mua kerran pitämään tig-hitsaamisesta perustutkintolaisille infoa. Kerroin koneen nappulat ja tarkistin kaikki kaapelit ja varsinkin maakaapelin. Valoa ei syttyny ja nolotti ihan älyttömästi kun kaikki katso siinä innoissaan ja mää en saanu mitään aikaan. Olihan siellä joku kaapeli väärässä paikassa, en enää muista tarkalleen mikä, mutta kuitenkin olin tulkinnu koneen merkintöjä väärin. NOLOTTI! Hitsasin mallin hyvällä menestyksellä. Paria kuukautta myöhemmin juttelin vanhan koulukaverin kanssa ja tämä kysyi multa et oonko oikeasti Turun AKK:ssa töissä. Olin ihan puulla päähän lyöty. Kuulemma kylillä oli näin puhuttu. Loppu peleissä selvisi että eräs opettava oli hieman ymmärtänyt kuvion väärin.

 

Viimeisiä levykokeita hitsaillessa levyn palat loppui kesken. Juri oli juuri tuonut ulkoa levyä ja eräs mies opiskelija isoa levyä siinä havitteli. Menin kysymään voitaisiinko molemmat leikata siitä. Se sopi. Ennenkin olin miettinyt että on siinä juron näköinen mies. Ja hiljainen. Huomasin ettei tämä puhu kovin hyvin suomea ja kysyin hänen äidinkieltään. Arnold vastasi sen olevan venäjä. Muutaman sanan muistin vielä venäjää ja rohkaistuin kokeilemaan miten kieli taipuu kun ei toinenkaan minun äidinkieltäni osannut. Ja kyllä siinä ilme ja olemus muuttu. Seuraavina päivinä kuulumiset vaihdettiin venäjäksi ja tulin kysyneeksi kuinka hitsaaminen sujuu. Puikolla hitsattiin jalkosaumaa. Eikä juuren teko sujunut. Halusin heti päästä näyttämään, ikävöin jo tuossa kohtaa puikolla hitsaamista. Juuri onnistui taasen ja koitin parhaani mukaan kertoa mitä kuuluu tehdä. Seuraavana päivänä näin Arnoldin ja juuri oli hyvä ja tämä hyvin iloinen että joku näytti kun oli pitkän aikaa yksin koittanut. Koin suurta onnistumisen tunnetta.

 

Isona minusta tulee... aika näyttää ja sanotaanko nyt näin että harjoitus tekee mestarin. ;)

Kuvagalleria perustutkinnolta

Perustutkintolaisilla pitäisi olla enemmän vastaavia tehtäviä (esim. alla oleva poiju), mua kehitti kaikista eniten asiakastyöt, koska ne oli joka kerta erinlaisia ja niissä oppi kantapäänkin kautta. Enempi tuotteiden teko kehittäisi kuin se, että istuu ja hitsaa kopissa pienaa. Aika harvoin työelämässä on mahdollisuutta ihanne olosuhteissa hitsata, tuotteiden teko toisi siihen myös hieman todellisuuden tuntua.


Poijuankkuri. Opettaja Vuorisen levy- ja teräsrakennetöiden jaksolla, Tuohimetsän kanssa hitsattiin. Aina yhtä hienoa nähdä valmis tuote, vaikka en tuota alusta asti ollut tekemässä.

Cast away-levyseppä antamassa lämpöä muotoilua varten



Edellä mainittuun jaksoon kuului valmistaa kiukaan osia ja suotavaa olisi ollut saada hitsattua kiuas kasaan. Vuoriselle tehtiin pieni jäynä tähän tulipesään liittyen. Hitsasin kyljen ja Jauhiainen kävi antamassa korjauskehoituksen osalle saumaa. Myöhemmin Vuorinen tuli katsomaan ja sanoi että kaikki pitää rälläköidä pois. Vuorisen mentyä Jauhiainen tuli takaisin ja hämmästeli miksi olin hionu kaiken pois. Kerroin tapahtuneen ja siitä inspiroituneena Jauhiainen hitsasi koko kyljen. Myöhemmin Vuorinen kävi tämänkin sauman arvioimassa, tietämättä että se oli Jauhiaisen. Kyllä oli naurussa pitelemistä kun sauma oli "sinnepäin" tai "pikkuisen parempi". :) Kiuasta ei valitettavasti saatu tehdä loppuun, näyttö puski päälle. Tuohimetsä kuitenkin kokosi mun ja Sirin paloista kiukaan vuotta myöhemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. :)

Nättiä ja vähemmän nättiä saumaa. :)

Etsi viisi virhettä ;)



Akselivaunun etäisempää tarkastelua

Toimiva tuote, harmi vaan että sekin päätyi jonnekkin romuläjään loppuen lopuksi.
 



Hitsaajan välipala. Viineri<3

Voi että tulee kaipuu näihin aikoihin! Alumiinipöydän jalka oli tosi vaikea hitsata tigillä. Siihen hitsattava lappu oli pieni, ja jos liian pitkäksi aikaa jäi paikalleen, lappu suli samantien piloille. Kulmakohta oli kaikista vaikein, ei oikein tiennyt mistä päin katsoo ja mistä suunnasta lisää lankaa. Hitsasin oikealta vasemmalle. Näytössä jalkalappujen hitsaus onnistui.

 

Valmis! Tämäkin oli niitä "siperia opettaa"- tekemisiä.

Muistan että meni ylitöiksi, onneksi Merilä oli iltakurssilaisten kanssa niin sain jäädä tekemään. Olin hirveän stressaantunut, aamulla oli deadline. Treenit jäi väliin kun olin ihan loppu. Enkä olis ehtiny syyä mitään. Kyllä tuntu hyvältä nähdä pöytä valmiina ja lähteä kämpille. Saumojen arvostelun jälkeen kansi liimattiin possuliimalla kiinni.

Osa näistä onnistuikin

Täydellisyyttä hipovat koukut

Haastavin materiaali tähän mennessä!

Välitaso. Perustutkinnon parasta aikaa oli ehdottomasti alumiini ja rosteri jakso. Siri on varmasti samaa mieltä :)

Tämäkin jäi possuliiman alle piiloon. Miltäköhän tuntuisi hitsata ÄLYMIINIÄ pitkästä aikaa?

Yleisosaamisjakso

Tämän blogin syvimpänä ajatuksenahan on ollu kirjoittaa siitä millaista on olla opiskelija Turun AKK:ssa ja millaista on olla nainen tälläisellä alalla. Näin koulun loputtua, olen alkanut muistelemaan millaista oli olla perustutkintolainen ja mitä silloin tapahtui. Tämä voi saada joillekkin korviin punaa, mutta kaikki teksti tulee lämmöllä, no hard feelings!

Aloitin kone- ja metallialan perustutkinnon 2011 vuoden marraskuussa. Ensimmäiset päivät olivat hieman jännittäviä, odotin luokan koostuvan pitkälti oman ikäisistä. Ajattelin, että kaikki  "aikuiset" on töissä eivätkä täällä. Yllätyin siitä kuinka paljon 30-55-vuotiaita opiskelijoita koulussa on. Tunsin olevani ihan alta vastaaja, tuntui et oon ainut joka ei tiedä vielä mistään mitään. Oli insinööriä ja entisiä telakkamiehiä. Sitten olin minä, joka olin tehnyt kaikenlaista laidasta laitaan. Olin ollu mm. hautausmaalla, ohjaajana ja henkilökohtaisena avustaja. En ole ollu kovin ronkeli töiden suhteen. Ainut mitkä oon onnistunu välttämään on heset ja siivous. Siinä on ollu mun rima. Syvä kumarrus näille, ei yhteiskunta enkä minä pärjäis ilman siistiä ympäristöä ja höttömättö hamppareita!

Sain Nakolinnan Pentin opettajakseni ja nyt kun tunnen kaikki opettajat jollakin tavalla, Pentti on ihan passeli perustutkinto ryhmien opettajaksi. Hauska, rento ja joustava. Jos mää olisin ollu kyseinen ope, mun käpy olis palanu jo miljoona kertaa, kun aikuiset ihmiset ei osaa käyttäytyä.

Alussa oltiin paljon teoria tunneilla, se oli mulle yhtä tuskaa, en voi vaan päivä kausia istua luokassa tekemättä mitään. Mun oppimis tyyli on kuitenkin se että "tekemällä oppii", ihan niinkuin pappakin ruukasi sanoa. Koin hätää siinä etten pääse oppimaan asiaa kunnolla ellen pääse käsillä sitä kokemaan. Istuin eturivissä ja koitin tehdä muistiinpanoja, jotta pysyn paremmin kärryllä. Eräs viikko käsiteltiin sorvin teriä ja koneistamista ihan alkutekijöitä myöten. Erittäin raskas viikko henkisesti, muistan nukahtaneeni yhtenä päivänä ensimmäisen tunnin aikana, vaikka kaikkeni kamppailin ettei niin kävisi. Pahoittelin tätä Pentille koska pystyin kuvittelemaan kuinka loukkaavalta tuntuu kun oppilas nukahtaa kesken tunnin. Tässä kohtaa tulin entistä varmemmaksi siitä että haluan hitsaamaan ja pian.

Kun enimmät teoriat oli lusittu päästiin käymään hallin puolella, pää asiassa oltiin transpointin puolella, tehtiin taivutuksia ja leikattiin peltisaksilla. Kaikkea hyvin simppeliä, jotta saatiin tuntumaa. Vieläkin on tallessa ensimmäinen metallityö, mutta onhan se ihan kamala, yksikään reuna ei oo suora ja viimeistelystä ei oo kuultukkaan! Tehtiin pneumatiikka viritelmiä, pidin paljon aivojen haastamisesta, välillä tuli kamala päänsärky kun keskittyi niin kovasti. Koneistamisesta en tykänny, tuli kammo jo siitä kun jossain kohtaa mainittiin sen vaativan matemaattista lahjakkuutta. Ja se miten tarkkaa kaiken piti olla, se ei vaan sopinu mulle.

Hitsaamaan oli kova hinku, mutta aina oli joku este, ettei se onnistunu. Sitten kun saatiin jokin hitsauspaikka, siinä saatto olla yhdellä paikalla kolmekkin, koitettiin vuorotella. Ensimmäinen hitsailu koulussa tapahtui puikolla. Jaoin tämän kokemuksen Denisen kanssa, ystävystyimme koulussa, nykyään näemme vapaa-ajalla silloin tällöin. Eräs samettihousuinen PT-opettaja näytti meille paikan ja siinä vaiheessa oltiin ihan omillaan. Ei ollu mitään tietoa mitä kuuluu tehdä. Millä tavalla puikko syttyy, miten paljon virtaa pitää olla. Markus-setä auttoi meitä, laittoi virran millä olisi hyvä alapienaa tehdä. Puikko oli ihan koko ajan kiinni, eikä tienny kuinka kuljettaa sitä. Kamalia räpellyksiä, puikkoja meni hukkaan varmaan paketillinen ku ei tiedetty tai ainakaan minä en tiennyt että ne voi käyttää niin loppuun kuin päällystettä on. Mutta vihdoin ja viimein oli päästy hitsaamaan!

Tigillä hitsaamisesta muistan sen että Opettaja Vuorinen näytti miltä sauman pitäisi näyttää, vaikkei hän meidän virallinen opettaja ollutkaan. Silloin jo aloin pitämään tigistä tosi paljon. Itse opin sen että elektrodin pitää olla ihan neulan terävä, jotta hitsaaminen onnistuu. Lanka koneella päästiin myös hitsailemaan. En tienny yhtään miten kaikkia niitä nappeja pitää säätää ja saatiin joku niin vanha kone, että arvot piti säätää asteikolla 1-2-3-4. En tänäkään päivänä tahdo ymmärtää tuollaisten koneiden sielun elämää, olimpa kuinka luokkahitsari hyvänsä. Jossakin välipalautteessa kerroin huonosta opetuksesta, ettei päästä hitsaamaan, eikä ole opettajaa läsnä yms. Myöhemmin opettaja Häkkinen palkattin perustutkintolaisten opettajaksi, saattoi siis jopa olla niin että palautteen annosta oli jotain hyötyä. Uskon, että nykyisin perustutkintolaisten perään katsotaan paremmin.

Yleisosaamisjaksosta sanon sen verran, että kuka tahansa kyllä pärjää siellä oli nainen tai mies. Mielestäni yleisosaamisjakso voisi olla tiiviimpi ja paremmin suunniteltu. Uskallan puhua tästä näin rajusti sen takia kun  minä olin kuitenkin se häntäpää joka ei ollut mitään metalli alan tehtäviä ennen tehnyt ja hyvin pysyin mukana. Monesti puolet päivästä meni kirjaimellisesti ihan hukkaan kun ei ollut mitään tekemistä, istutttiin vain jossakin. Päivät loppuivat puolilta päivin tai silloin kuin huvitti, koska mitään kirjaa ei näistä pidetty. Suurinta osaa tämä ei haitannu, mutta jos miettii tehokkuutta, puolen vuoden yleisosaamisjaksosta olisi ainakin kuukauden saanut helposti pois. Koen perustutkinnon alkaneen vasta siitä kun Jauhiainen nimettiin meidän opettajaksi ja IW-hitsaukset alko.

Asenne ratkaisee

Lomilta tuli palattua ehkä hieman takki auki, kun uskoin, että kokeen teko on ihan selvä homma. Pidin niin sanottuja pekkas päiviä pois ennen koulun loppumista, hitsaamaan palasin tiistaina (1.lokakuuta). Silloitin palat ja hain leiman Jurilta. Hylky tuli että rytisi. Oli taas useammasta kohtaa vajaata. Koelupa meni siinä, leiman saisin vasta kun näyttäisin että osaan tehdä juuren varmasti. Ymmärrän kannan siihen että ei kokeet enää ole harjoituksia, siinä vaiheessa pitää jo osata, mutta usean onnistuneen juuren jälkeen, en oikein käsitä miten koe kappaleet on aina huonoja. Niin ja kaikki on ollu puhtaita vaikka lanka on menny läpi. Villapiikeiksi sellaisia langan pätkiä sanottiin.


Siitä on lanka sujahtanu läpi.

Niska on ihan jumissa. Isä on sanonu että jumi on voimaa. On ollu suuri työ kanavoida kaikki kivun käsittely ja huonot tuntemukset sellaiseksi kehittäväksi energiaksi. Oon tosi huono valehtelemaan, enkä pidä valehtelusta. Joskus olisi ihan tyylikästä johonkin heittää jokin pieni valkoinen valhe, mutta mulla se kirpasee. Itseäni pystyn huijaamaan ihan sata nolla. Jos unet jäävät vähiin, pariin tai muutamaan hassuun tuntiin, sanon itselleni, että "ompa ihana nukkua neljän tunnin päikkärit". Uni on paljon tasokkaampaa kuin mentäessä nukkumaan ajatuksella : "voi keepele, ei ehi nukkua ku neljä tuntia". Niska säryn oon saanu melkein kokonaan pois, kun oon toistanu itselleni, ettei se oo kipeä. Loppu päivästä en oo enää tiedostanu koko asiaa. Niska särky on myös säteilly päähän. Ei oo auttanu burana eikä venyttely. Oon varmaan jonkin asteinen mieli puoli näillä höpinöillä, mutta on pakko keksiä jotain et saa pidettyä paketin kasassa.

Epäonnistunut juuri, joka saattaa sisältää virheen.

Meni yksi päivä harjoitellessa juurta. Juri ei lämmenny millään millekkään, yksi oli hänen mukaansa sinnepäin. Teki mieli menettää hermonsa, mutta opettaja on auktoriteetti, oli se sitten millainen hyvänsä. Sain luvan tehdä kokeen Aarrekankaalle, loppusissaanhan Juri oli enempi jäävi kuin Kari. Sain kuitenkin sössittyä molemmat kokeet torstaina. Alko jo vähän ahistamaan, että eikö tästä tuu mitään. Kaikki neljä pintaa on menny joka kerta läpi, mut juuressa on ollu aina joku vika. Aarrekankaan tarkistamat ei ollu enää vajaita. Pari kertaa, okei, ainakin seitsemän kertaa lanka meni läpi, eikä näin ollen kokeita kannattanut hyväksyä. Kuvissa langan läpi menemiset olisi voinu näkyä virheenä. Jokaisen kokeen avasin ja puhtaita olivat. 2/4 oli vähän huokosia, mutta muut ihan puhtaita.

Sitten oli enää perjantai, viimeinen koulupäivä ammattitutkinnolla.

Perjantaina olo oli jo jotenkin turta. Kaiken tasoinen itseluottamus oli hukassa, musta kokeen tekemiseen pitää hieman olla ylimielinen, että se onnistuu. Oloa huojensi se, että vaikka koe menisi metikköön, voisin ilta koulussa jatkaa tutkinnon loppuun. Se helpotti ihan tosissaan kun tiesi ettei jää kesken. Ja sekin helpotti kun tiesi että tulisi näkemään Merilää uudestaan. 

Täydellisyyttä hipova välipalko. Ei tarvitse kuin hipaista rälläkällä.

Tein yhden juuri kenraalin ja tein niinkuin Merilä ja Aarrekangas sanoivat. Otin siis hieman tukea jostain kun aiemmin olin vetänyt ilman tukea. Nojasin juuren teon ajan seinään ja menikin paljon paremmin. Tein kokeen ja juuren jälkeen teki mieli hakea Aarrekangas katsomaan juurta kuinka nätti se oli! Kerran meni lanka läpi ja silloinkin ihan alussa, eikä sitä edes huomannu kunnolla, koska lopetin siihen paikkaan, hioin ja jatkoin. Se oli elämäni nätein, suorastaan kaunein laki sauman juuri ja tais se olla kauniimpi kuin moni muukin. Välipalossa ei ollu mitään ongelmaa, siitä tuli tasainen, ei tarvinnu juurikaan hioa, muutakuin aloitusta tasoittaa. Pinta meinasi jännittää, ajattelin että voiko käydä niin huonosti, että pinta menee ensimmäistä kertaa mönkään tällä kertaa. Se onnistui, menin opettajan huoneeseen ja hymyilin. Opettaja Merilä tuumasi että nyt näytät iloiselta. Olin tyytyväinen, ainut mistä odotin että tuleee sanomista oli pieni reunahaava siellä täällä, mutta sekin meni. Opettaja Aarrekangas tuli paikan päälle katsomaan kokeen ja onnitteli kädestä pitäen. Vihdoin kuviin menevä kappale!

Kuviin menneen kappaleen juuri.

Loppu aika menikin siinä kun kirjaimellisesti juoksin ympäri koulua. Monet tuli kysymään mun tulevaisuudesta, en oikein halunnu puhua, kun pelkäsin että alan vollottamaan. Sanoinkin että leikitään, että tää on normaali perjantai päivä, ei toivoteta hyviä jatkoja tai muistella menneitä. Palauttelin varastoon suurimman osan tavaroista ja osan heitin menemään. Varustekaappiin jätin tärkeimmät siltä varalta että palaisin uusimaan laki kokeen. Siivosin paikkani, sinne olisi varmasti seuraavan kiva mennä kun siellä olisi kaikki kondiksessa.

   Kuviin mennyt pinta.

Tyhjensin puku kaappia ja löysin sieltä a-mitan jonka sain Jauhiaiselta lainaan hitsailujen alussa. Se oli ollut tuolloin kiiltävä ja uusi a-mitta. Naarmuja siihen tuli kaikesta huolimatta ja alkuperäinen pussi oli riekaleina. En ollu pitkiin aikoihin sitä käyttäny, levyjä ja putkia on tullu vaan hitsailtua. Mua oltiin vannotettu palauttamaan se, samassa mahaan tuli perhosia. Nyt pitää palauttaa tämä, eikä saa liikuttua millään tapaa.

Opettaja Jauhiainen löytyi ja menin palauttamaan mitta välinettä ja olin tosi yllättynyt kun sitä ei huolittu takaisin. Kuulemma tulisin tarvitsemaan sitä vielä enemmän kuin olin tähän mennessä tarvinnut. Piti äkkiä sulavasti lähteä paikalta pois, en pystyny muutakuin kiitoksen sanomaan. Joskus joku viisas on sanonu että tärkeintä on lähteminen ja se piti kutinsa tälläkin kertaa.