Takana on kaks ja puoli tosi huonoa hitsauspäivää. Tiedän, ei oikeessa elämässä oo huonoja hitsauspäiviä, ei voi mennä sanoo mestarille että: mullon huono hitsauspäivä, ei tänään.
Oon turhautunu omaan tekemiseen. Merilän käynnin jälkeen luulin, että tieto meni kovalevylle, mutta ei. Eilen hitsaaminen meni yliyrittämiseksi ja koko touhu oli pakkopullaa. Ja pullapitkolta se koko pääly puoli näyttikin. Kävin taistelua sisälläni, piiskasin itseäni jatkamaan. Tavallaan koko ajan tiesin, ettei hitsaamisesta tuu mitään ku on pahalla päällä, mutta silti vaan jatkoin, viisainta olis ollu tehdä jotain ihan muuta. Eipä auta jossitella enään!
En tiiä, voikohan olla et keväässä on joku pienimuotoinen vastus. Viime keväänä oli ihan samanlainen tilanne, hitsasin pystypienaa lankakoneella, eikä se tahtonut millään onnistua. Kokeilin kaikkea mitä keksin, kävipä Jauhiainen kattomassa useammanki kerran mistä kiikastaa ja moni muukin. Säädeltiin virtoja, vaihdettiin osia, tehtiin kuusi-, siksak-, ja aaltokuvioita vaikka todellisuudessa taidoistahan se oli kiinni, siitä, että käsi oppii sen liikkeen. Jossain kohtaa sain kappaleen ulkonäön hyväksi, pääsin murtamaan ja toteamaan, että moni sauma päältä kaunis: särmä ei ollut juuri yhtään sulanut. Taas jouduin kokeilemaan kaiken mahdollisen kunnes saavutin visuaalisesti kauniin yksilön ja sellaisen että siinä on jotain sisältöäkin. Siitä syntyi tsemppipiena, se muistuttaa mua että ei saa luovuttaa! Tsemppipiena on kulkenu siitä keväästä asti mun mukana, hitsauskopilta toiselle ja ompa se ollu näytöissäkin mua kannustamassa.
 |
| Tsemppipiena |
Siihen meni monta viikkoa ja varmasti monta saumaa on menny hänekseen jo sen takia, et hitsausolotila on ollu niin epätasapainossa. Hirveä stressi siitä, et aika loppuu kesken, silloin ei voi saada kolmosta. Mun mielestä ei oo mitään järkeä ruveta millekkään jos ei taho antaa parastaan ja tavoitella kiitettävää. Paineita oli koko perustutkinnon suorittamisesta joutuisassa aikataulussa, en halunnu käyttää varttiakaan väärin, halusin töihin takaisin. Nyt ku oon edelleen koulunpenkillä/hitsausjakkaralla ja tuun olemaan ainakin vuoden loppuun saakka, olen käsitellyt asiaa mielessäni monelta eri kantilta. Ensimmäisenä pitää hyväksyä se tosiasia että päivärahat loppuu aikanaan. Toisena se etten voi vaatia itseltäni samaa jälkeä kuin opettajilta (vaikka siihen pyrin koko ajan) niillä on kuitenkin muutaman vuoden etumatka.
Torstai 11.4
Aamulla kun nousin sängystä, sanoin mielessäni itselleni, että tänään tulee hyvä hitsauspäivä. Matkalla kouluun kuuntelin laatumusiikkia ja virittäydyin tulevaan päivään. Kun aloittelin ensimmäisen hitsaamista, poistin mielestäni kurjia asioita, mitkä on viime aikoina pyöriny päässä. Toistin mielessäni, ettei haittaa vaikka ei onnistuisikaan. Keskityin jokaiseen liikkeeseen jonka tein, käytin aikaa lusikoiden hiomiseen. Loppupeleissä en ajatellut juuri mitään, kaikki keskittyminen oli tekemisessä. Tulos oli myös sen näköistä. Juuri oli tasainen, aloitukset ei ollu jääny vajaaksi ja ennen kaikkea pinnasta tuli hyvä. Mulla oli paljon parempi olla, tääki kirjoittaminen selkeytti ajatuksia entisestään. Viime päivien "pakko, täytyy onnistua, musta ei oo mihinkää"-ajatukset oli poissa. Ne oli vaihtunu täysin toisinlaisiin lauseisiin: Minä onnistun, kun harjoittelen. Osaan, koska haluan. Ja koska tahdon tätä.
Huomenna on sitten kokeen hitsaus, ihme kun pystyin suostumaan siihen että teen sen vasta seuraavana päivänä. No, mulle ei myöskään malttamisen harjoittelu kyllä pahaa tee. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti